Ajatuksia
Päässä pyörii
Ajatuksia
Kaikki sekaisin
Ilman järjen häivää
Otan kopin jos toisen
Silti pyörii
Ajatuksia
Jotenkin tuntuu että olisi hirveästi sanottavaa mutta mitään ei meinaa tulla ulos.
On noita ajatuksia mutta myös tunteita monen laisia päällekkäin ja yhtä aikaa. Mihin tartuisin? mistä haluaisin kertoa.
Onkohan tämä sitä väsymystä vai onko tämä sitten sitä kuuluisa kaamos masennusta.
Olo on hirvittävän rauhallinen jotenkin epänormaalin rauhallinen. Ensi viikolla on näytös ja normaalisti stressaisin ihan todella paljon. Nyt tuntuu etten osaa. Normaalisti yksin olo tai ainakin tekemättömyys olisi kirosana. Nyt nautin tästä.
On tässä yksi hyvä puoli ollut olen löytänyt jällleen ne pienet ilot. Kaunis musiikki melkein saa kyyneleen silmään, järven aallokko ja tuulen tuiverrus kasvoja vasten tuo myös kyyneleen silmään mutta positiivisen sellaisen, ystäväni tyhmät vitsit saavat minut nauramaan enemmän ja yhteiset hetket tuntuvat tärkeille, kynttilän loiste saa minut hymyilemään kun se on vaan niin kaunis, Vanha tuttu jo vuosien takaa, halaus ja olo on kuin olisi ollut siinä aina. Yksin kertaiset pienet asiat mitä yleensä pitää niin itsestään selvyytenä tuovatkin nyt paljon iloa.
Tänään oli kovin ihanaa käydä kävelyllä yhden pitkä aikaisimman ystäväni kanssa. Päädyttiin Pyhäjärven rannalle erään opiston luona. Löydettiin monta kaunista paikkaa. Järvi ja sen aallot, kallliota ja puita kauniisti valaistuna. Monta unelmaa rikkaampana, monta ihanaa naurua rikkaampana, monta ihanaa maisemaa mielikuvien albumiin lisätty, muutama valokuvakin otettu sekä paljon muuta rikastuttavaa koettu tuon reissun aikana. Omalla lailla siis rikkaampana tulin jälleen pois. Käytiin myös kävelemässä pyynikin kuuluisat rappuset. Laskin ne ja jos en pahasti sekasin mennyt välissä niin niitä oli 306kpl. Saa korjata jos joku on laskenut paremmin. Jälleen pieniä asioita joista sain ihan suunnattoman paljon iloa.
Jotain taisi tapahtua kun viimeksi kävin Kuopiossa. Sen jälkeen on olo ollut enemmän tai vähemmän herkistyneempi.
Kävin siis kotona Kuopiossa isäinpäivä ylläri visiitillä. Sain viettää laatu aikaa perheeni kanssa, mummon ja muutaman kaverin. Perheen kanssa vietettiin perinteistä isäin päivää muuten mutta aamusta menin yllärinä toivottamaan isäinpäivä toivotukset kasvokkain. Isä ei siis tiennyt mitään että minä olen tulossa Kuopioon. Siitä sitten mentiin yhdessä koko perheen voimin syömään. Käytiin syömässä ja juteltiin niitä näitä. Käytiin heittämässä pikku veljeni töihin. Jatkettiin äidin ja isän kanssa mummon luo. Matkalla käytiin molempien ukkieni haudalla ja tästä lähti keskustelu millaisia minun ukkini olivat olleet ja millaisia minun isäni ja äitini mummot ja ukit olivat olleet. Millaisia luonteeltaan ja mitä tehneet nuorempana elääkseen? Oli mielenkiintoista kuunnella. Päästiin Mummon luo ja voi miten ihana olo itselle tuli kun näki mummon ilahtuvan silmin nähden kun tajusi että olin tullut kylään. Vielä enemmän tuntui ilahtuvan siitä kun hetken jutustelin kuulumisia ja kysyin myös hänen kuulumisensa. Lisä iloa hänelle selvästi toi se että katseltiin vanhoja valokuvia joista hän sai selittää ketä jossain oli ja miten ehkä sukulisia tai muuten tuttuja. Kaikkein hienoimmalle minusta tuntui se että hän koki iloa näinkin pienistä asioista kuin kuvien katsominen ja kuulumisien vaihtaminen.
Toinen mikä jotenkin sai minulle lämpimän mielen oli kun kävin moikkaamassa vanhoja valmennettaviani. Se ilo ja hymy mikä heille levisi kasvoille kun näkivät minut. Olo oli jälleen kuin en ikinä olisi ollutkaan poissa. Ihan mieletön. Varsinkin ne pienimmät jotka juoksi halaamaan. Ei sillä etteikö isommatkin olisi ilahtuneet omalla laillaan.
Myös kavereita kun näki tuli sellainen olo että eilenhän me viimeksi näimme. Helpous olla ja ehkä omalla lailla kaiken kaikkiaan helpotus ettei mikään ole muuttunut vaikka paljon onkin tapahtunut ja kuitenkin muuttunut. Kaikilla elämä jatkuu ja vie eteenpäin mutta se sisimmän tunne siitä että tämä on täälä edelleen minua varten ja minä häntä varten. Yhdessä erillään eletään päiviä eteenpäin.
Jotenkin kai olen kiitollinen kaikista ihmisitä jotka ovat minun elämässä! Kiitollinen siitä että saan elää heidän kanssa tätä elämää. Oppia uutta, rämpiä elämän suossa ja nousta uudelleen, lähteä ja tulla kuin tuhlaaja tyttö, kulkea omia polkuja, haastaa itseni uusiin asioihin, iloita ja nauraa, hullutella, olla minä sellainen kuin olen ja silti he ovat elämässäni. Tai vasta vuoroisesti kuunnella kun heillä on jotain kerrottavaa, auttaa kun apua tarvitsevat, tsempata ylämäessä ja alamäessä, ilahduttaa joskus jopa ihan vaan läsnä ololla, halata kun tarvitsee halausta ja enne kaikkea elää hengessä mukana elämää eteenpäin. Yhdessä mutta erillään.
Tiivistettynä kai voisi sanoa että minulla on rakastettu olo. Jollain lailla olen tärkeä.
Ehkä en sitä ole niin vahvasti nähnyt ennen tai en ole osannut katsoa, en tiedä mutta jotain tuolla reissulla tapahtui. Jokin aukaisi mun silmät ja hyvä niin toivottavsti ne pysyvätkin nyt auki eikä enää sulkeutuisi! Ja puhun nyt lähinnä sydämmen "silmistä". Ehkä tämä tunne opettaa myös minua rakastamaan muita vielä enemmän ja välittämään.
Noni sainhan mä lopulta ajatuksesta kiinni. Ainakin kahdesta. Kaksikin on hyvä tai oikeastaan sen on todella hyvä. Kaksi tarina lisää kerrottu ja samalla ainakin yksi havainto lisää itsestä tehty.
Minä opin, pikkuhiljaa. Kasvan ihmisenä!
