Anteeksi, pieni sana suurella merkityksellä.
Pieni sana mutta niin kovin vaikea lausua. Miksi?
Onko meistä ihmisistä tulossa niin kylmiä että toiselle voi sanoa tai tehdä melkein mitä vaan. Piittaamatta toisen tunteista ja olla välittämättä miten joku pieni lause tai teko voi toista vahingoittaa, jättää syvän arven. Mistä ne pahat sanat ja teot yleensä edes tulevat? Joskus nuorempana luin jotain runoteosta jossa oli runo jota en muista enää mutta sanoma oli ” vain heikko itsetunto käy kerskumaan” . Onko meillä ihmisillä niin paha olla sitten että meidän pitää jo sitä omaa pahaa oloamme purkaa kanssa ihmisiin?
Mietitään nyt vaikka koulukiusattuja. Jos syynä on silmälasit, R:ä vika, vartalon pyöreys tai jotain vielä epämääräisempää. Oikeuttaako yksikään asia oikeasti kiusaamaan toista tai saati onko siinä mitään järkeä? Jos on silmälasit niin tuskin on itse pienenä lapsena valinnut itse pitää niitä laseja päässä tai jos puhe kyky ei olekaan kehittynyt normaalissa tahdissa. Yleensä syy on jollain lailla fysiologinen josta kyseinen ihminen ei ole saanut päättä että hänellä sellainen on. Onko ne kiusaajat sitten niin täydellisiä ettei muilla saa olla heikkouksia? Itse en ainakaan usko että meistä kukaan on niin täydellinen että toisen vioista kannattaisi alkaa huomauttelemaan! ON toki paljon muitakin tapoja loukata toista psyykkisesti tai fyysisesti mutta tässä nyt yksi esimerkki.
Eikö kaikilla olisi parempi olla kun heitä kannustettaisiin niissä omissa vahvuuksissa ja jätettäisiin ne heikkoudet rauhaan? Kuitenkin jokainen paha sana ja teko satuttaa ja jos niitä jatkuu pitkään niin ne jättää jokaiseen oman jäljen. Joskus se pienempikin jättää jälkensä. Osa selviää niistä helpommin, osa ei välttämättä lopulta selviä ollenkaan.
Miten noista voi sitten edes selvitä? Jos omatunto on syöty mollaamalla ja fyysisesti uupunut jo kaikkeen siihen pahaan mitä on kokenut? Auttaako enää uskotella itselleen että on täysin kelvollinen ihminen siinä missä muutkin? Antaa itselleen anteeksi ne olemattomat asiat mitä koittanut pyydellä anteeksi itseltään ja muilta? ” Anteeksi kun olen olemassa, anteeksi kun satuin samalle käytävälle kanssasi, anteeksi kun olen antanut kohdella itseäni väärin, anteeksi kun synnyin tällaiseksi, anteeksi kun pärjäsin paremmin kun sinä, anteeksi kun…” Tai antaa anteeksi niille muille jotka ovat olleet ne ihmiset jotka eivät ole tyhmyyksissään tajunneet mitä oikeasti tekevät? Entä jos anteeksi pystyy antamaan niin kuinka monta kertaa voi antaa? Varsinkin samasta asiasta? Olen kuullut myös sellaisen lausahduksen ”anteeksi annan mutta en unohda”, onko anteeksi antanut jos ei ole valmis unohtamaan? tai jos on valmis unohtamaan mutta kuitenkin asia vaivaa? Tai voiko antaa anteeksi jos kukaan ei koskaan edes pyydä anteeksi?
Oman virheen myöntäminen tuntuu olevan niin pirun vaikeata myös. Eikä se ainakaan helpota sitä anteeksi pyytämistä. ”Kun minussa ei ole mitään vikaa enkä minä ole ainakaan tehnyt mitään niin ei minun tarvitse”. Tai sitten vieritetään syy toisen niskoille ” En se minä ollut kun se oli toi Rivarin Maija”.
Onko se sitten sitä kuuluisaa heikkoutta jos myöntääkin virheensä? Vai voisiko se sittenkin olla vahvuutta ja askel kohti kehittymistä? Eikös psykologit toitota että parantuminen lähtee myöntämisestä? Lähteekö anteeksianto sitten myöntämisestä ja asian tunnustamisesta?
Kai minä koitan sanoa sitä että niin vaikeaa kun välillä se anteeksi antaminen onkin niin koitetaan yhdessä muistaa sen merkitys ja käyttää sitä silloin kun tulee se tilanne. Toisekseen varmaan myös sitä että vihaaminen ja kyynisyys vie meiltä liikaa energiaa omalta elämältä ja siltä että voitaisiin olla onnellisia edes osittain tämän pienen elämämme ajan. Anteeksi anto voisi siis vapauttaa myös meitä kohti parempaa oloa ja iloisempia päiviä. Yhdessä me teemme elämästämme sen mitä se on.
